Koska suurin osa tietää, mitä minulle tapahtui vuosi sitten, en kirjoita siitä tänne. Kaikki myös tietävät, että aloitin varhaiskasvatuksen opinnot Oulun yliopistossa, joten siitäkään en kirjoita tänne. Viime vuoden sairastelun jälkeen sain lähetteen neuropsykologille, joka on samalla sekä kuntoutusta että terapiaa. Olen käynyt siellä nyt 10 kertaa (10 on vielä jäljellä) ja täytyy myöntää, että se on ollut minulle hyödyksi. Joulukuussa 2023 tuli kirjoitettua tunteitani ulos paperille, mutta haluan julkaista kirjoitukseni myös tänne:
Tällä kertaa kirjoitan käsin. On turhaa rustata tekstiä koneelle, kun sitä ei kukaan muu lue tai näe kuin minä itse. Tänään alkoi joululoma yliopiston opinnoista ja myös niistä pienistä varhaiskasvatuksen sijaisuuksista. Noh, otin minä sentään parin päivän sijaisuuden joulukuun viimeiselle viikolle.
Opinnot sujuvat hyvin ja elämä hymyilee. Mutta minä en hymyile - miksi? Olen ollut yhä enemmän itkuinen, surullinen ja pelokas. Syynä tähän on se, että sairastumiseni vuosipäivä lähestyy; välillä sydän hakkaa hullun lailla, pala nousee kurkkuun ja voin jopa henkisesti pahoin. Välillä olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään. Myös päätä särkee. Olen ollut myös flunssassa, joka on vienyt voimavarojani. Lisäksi jo lapsuuden ajalta tuntemani hyvä ystävä on sairaalassa vakavan sairauden takia. En osaa sanoa, uskallanko mennä häntä vielä katsomaan, koska sairaala (Oys) tuo väkisin mieleeni alkuvuoden 2023.
Minun on ollut vaikeaa vain olla, rentoutua tai keskittyä. On ollut "pakko" aina tehdä jotain sellaista, mikä saa ajatukseni muualle. Välillä on jopa ahdistavaa ja ärsyttävää vastata kysymyksiin omasta voinnistani ja kunnostani. Mitäpä, jos vastaisin kysyjille "menee päin helvettiä" tai "oon voinut vähän huonosti"? Millainen heidän reaktionsa olisi? Parempi olla "se liian kiltti tyttö" ja sanoa "ihan hyvin menee". Tämmönen purkaus 18.12.2023
Eveliina Takkinen
