Turvallista vai turvatonta?

 Kirjoitan tätä tekstiä Oulun turvakodista.

Tulin tänne maanantaina iltapäivällä, koska en kokenut enää olevani turvassa kotona.

Kyseessä on siis henkinen ja taloudellinen väkivalta, joiden uhri olen minä.

Päivät ovat menneet kuin sumussa eikä helpotusta näy. 

Kävin tänään eka kerran ulkona (aamulla, koska vähän ihmisiä liikkeellä).

Tein myös aikamoisen päätöksen eli irtisanouduin työstäni.

Tämä päätös oli yhteinen sekä minun että esihenkilöni kanssa.

Koin, että en saanut tarpeeksi tukea työssäni (sama juttu kuin edellisessä työpaikassa).

Varmasti tästä(kin) tulee huutoa Matiakselta, mutta ainakin olen turvassa siltä.

Eipä muuta - aivot eivät oikein toimi.

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Ollaan vuodessa 2026. 

Oikeastaan viime syksyn kaikki voimavarat menivät kandidaatin opintojen viimeiseen harkkaan, joka kesti 7,5 viikkoa. 

Ihme ja kumma, valmistuin kasvatustieteen kandidaatiksi ja varhaiskasvatuksen opettajaksi joulukuussa 2025. Sain siis kandiopinnot päätökseen 2,5 vuodessa. 

En usko sitä vieläkään todeksi, joten täytyy sanoa että olen mahdottoman ylpeä itsestäni. 

Valmistumiseni jälkeen yritin olla vähän aikaa töissä, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. 

Onneksi helmikuun alussa minulle avautui vakituinen varhaiskasvatuksen opettajan virka yksityisestä päiväkodista, 4-5-vuotiaiden ryhmästä. 

Nyt olen ollut töissä vajaan viikon ja tykkään työstäni tosi paljon! 

Ennen töiden alkamista ehdin palautua kunnolla ja tehdä paljon itselleni mieluisia asioita.

Olen päättänyt, että keskityn nyt omaan hyvinvointiini sekä jaksamiseeni. 

Tärkeintä on työ ja en stressaa kuoron suhteen.

Syksy etenee ja myös opinnot

 Huh sentään!

Tässä on ollut tosi hektinen ja kiireinen alkusyksy. 

En ole siis juurikaan ehtinyt nähdä oman pienryhmäni opiskelijoita, vaan enemmänkin yliopistossa 

opiskelevia kuorolaisia sekä tietysti tuutoroitavaa VAKA25A - ryhmän opiskelijoita.

Onneksi tämä(kin) helpottuu ajan myötä, kun moninaisuus varhaiskasvatuksessa - kurssilla

tehdään sekä ryhmätyö että tentti oman pienryhmän (VAKA 23A) opiskelijoiden kanssa.

Viime viikonloppu oli täynnä musiikkia; ensin perjantaina oli Cassiopeian esiintyminen

Maailman Alzheimer-päivän konsertissa Pohjankartanon juhlasalissa

ja sen jälkeen lähdin "suorittamaan" vapaaehtoistyötä

Puhallus -festivaaliin liittyen Myllytullin koululle klo 20.00-24.00. 

Lauantaina vuorostaan  Matias lähti ennen aamukahdeksaa roudaamaan ja minä sitten bussilla 

keskustaan ja siitä Kansainväliselle koululle valvontahommiin klo 12.00-16.00 

Sen jälkeen kävimme Matiaksen kanssa syömässä pizzat Tuirassa ja 

sitten siirryimme Pohjankartanoon, missä minulla oli narikan valvonta klo 18.00-21.00.

Olin illalla niin väsynyt, että en jaksanut katsoa telkkarista kuin Elämäni Biisin ja sen jälkeen

menin nukkumaan. Eilen (21.9.2025) juhlittiin etukäteen rakkaan pikkusiskoni Vilhelmiinan

40 - vuotissyntymäpäiviä. 

Että tällainen viikonloppu - miten teillä meni?

Paluu yliopisto-opiskelijan arkeen

 Omalla kohdallani arki alkoi jo viime viikolla. Olin yliopistolla klo 8.00-18.00 joka arkipäivä.

Onneksi välissä oli mukavasti taukoja, niin jaksoi pitkät päivät. Välillä pelasin, kuuntelin musiikkia tai 

otin jopa päiväunet. Kävin myös yliopiston kirjastossa lukemassa lehtiä.

Varsinainen "rumba" alkoi tänään

maanantaina (1.9.2025), kun omien opintojeni lisäksi alkoi

VAKA25A - ryhmän tuutorointi. Tällä kertaa olen ihan kampuksella, kun viime syksynä tuutoroin

pääasiassa etänä OPETOP Kajaani - ryhmän opiskelijoita.

Opintojeni lisäksi jatkuvat Cassiopeia - kuoron harjoitukset ja uutena harrastuksena aloitin

aikuisten voimistelukoulun, joka on kerran viikossa sunnuntaisin Takkurannan koululla. 

Viime viikonloppuna oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa omaa perhettä sekä ystäviä.

Työkyky-kurssilla

Saavuin Santasportiin torstaina klo 12.15. Olin soittanut respaan jo tiistaina ja silloin minulle kerrottiin, että pääsisin huoneeseen puolenpäivän jälkeen. Mutta parin päivän päästä asia ei ollutkaan niin; saisin huoneen vasta klo 15.00 ja lisäksi minulle tulisi huonekaveri. Itse asiassa huonetta ei tarvinnut odottaa kuin puoli tuntia (ehdin ennen sitä syödä lounaan) ja myöhemmin minulle selvisi myös, että huonekaveria ei tulisikaan, sillä osa oli ottanut oman huoneen. Sain siis kahden hengen huoneen yksin omakseni! Kävin vielä perjantaina uimahallissa vesikävelemässä ja saunassa rentoutumassa. Uni ei meinannut heti tulla uudessa paikassa, mutta jossain vaiheessa nukahdin kuitenkin.

Perjantaina kävin ennen aamupalaa jälleen uimahallissa vesikävelemässä ja sen jälkeen aamupala maistui. Huoneessa positiivista on kuivauskaappi, missä uintikamppeet saa tosi nopeasti kuivaksi; edellisissä niitä on joutunut kuivattamaan melkein 2 päivää, että ne kehtaa pakata matkalaukkuun. Tänään olemme keskustelleet aivovamman vaikutuksista työkykyyn sekä siitä, mitkä asiat tukevat ja haastavat työkykyä.

Lapsettomien lauantai

Tänään on lapsettomien lauantai. Minulle on ollut aina selvää, että haluan lapsia. Nyt on kuitenkin selvinnyt, että niiden saaminen ei olekaan niin yksinkertaista ja/tai helppoa. Kerran olen ollut raskaana ja sekin meni kesken. Itse olen lapsettomuushoitojen tulos. Toki olen iloinen ja onnellinen niiden puolesta, joilla on lapsia ja myös niiden puolesta, jotka odottavat perheenlisäystä. Välillä omat tunteeni ovat kuitenkin ristiriidassa muiden onnellisuuden takia. Vaikeita ovat erityisesti äitienpäivät ja isänpäivät, vaikka omat vanhemmat ovat yhtä tärkeitä ja rakkaita siinä missä muutkin. Opiskelen varhaiskasvatusta ja varsinkin työssäoppimispaikoissa olen törmännyt usein kysymykseen "onko sulla omia lapsia?". Mitäpä tuohon edes vastaisi...?

Vanha toukokuun teksti

 Sunnuntai 5.5.2024

 

Mulla alkoi kesäloma 29.4.2024. Pitäisi ottaa rennosti ja olla iloinen ja onnellinen. Miksi? Edelleenkin odotan kontrolliaikaa sinne Oysin kuntoutuspoliklinikalle ja sen ajan piti tulla jo melkein kuukausi sitten. Kaiken lisäksi en vieläkään tiedä, jatkuuko neuropsykologinen kuntoutus. Se oli mulle kuin terapiaa ja nyt en voi puhua kenellekään. Tai kyllä voisin, mutta kun en halua kuormittaa ketään omilla huolillani ja murheillani. Eivät he kuitenkaan jaksaisi kuunnella vuodatustani.

 

Viikon päästä on äitienpäivä. Olen sekä omassa että mieheni perheessä ainoa, joka ei ole äiti. En osaa sanoa, tuleeko minusta koskaan äitiä. Itsehän olen siis lapsettomuushoitojen tulos. Tämä asia ahdistaa minua ja se tuntuu koko ajan myös kamalan painostavalta. Itse olen jo luovuttanut asian suhteen, mutta mieheni ei. En kohta enää jaksaisi koko hommaa. Mulla on tulevaisuudessa tarkoitus valmistua ja mennä töihin. En ole todellakaan suunnitellut mitään äitiyslomaa, imettämistä, vaipanvaihtoa tai unettomia öitä (niitä kun on jo muutenkin). Miksi ei voi olla elämää ilman lapsia?

 

Tämmöinen vuodatus taas tänään – oli vaan pakko purkaa ne tähän ”paperille”…