Vanha toukokuun teksti

 Sunnuntai 5.5.2024

 

Mulla alkoi kesäloma 29.4.2024. Pitäisi ottaa rennosti ja olla iloinen ja onnellinen. Miksi? Edelleenkin odotan kontrolliaikaa sinne Oysin kuntoutuspoliklinikalle ja sen ajan piti tulla jo melkein kuukausi sitten. Kaiken lisäksi en vieläkään tiedä, jatkuuko neuropsykologinen kuntoutus. Se oli mulle kuin terapiaa ja nyt en voi puhua kenellekään. Tai kyllä voisin, mutta kun en halua kuormittaa ketään omilla huolillani ja murheillani. Eivät he kuitenkaan jaksaisi kuunnella vuodatustani.

 

Viikon päästä on äitienpäivä. Olen sekä omassa että mieheni perheessä ainoa, joka ei ole äiti. En osaa sanoa, tuleeko minusta koskaan äitiä. Itsehän olen siis lapsettomuushoitojen tulos. Tämä asia ahdistaa minua ja se tuntuu koko ajan myös kamalan painostavalta. Itse olen jo luovuttanut asian suhteen, mutta mieheni ei. En kohta enää jaksaisi koko hommaa. Mulla on tulevaisuudessa tarkoitus valmistua ja mennä töihin. En ole todellakaan suunnitellut mitään äitiyslomaa, imettämistä, vaipanvaihtoa tai unettomia öitä (niitä kun on jo muutenkin). Miksi ei voi olla elämää ilman lapsia?

 

Tämmöinen vuodatus taas tänään – oli vaan pakko purkaa ne tähän ”paperille”…

Yksin yksinäisyydessäni

Kirjoitan taas, kun on pakko purkaa.

Olen tässä viime viikkoina, päivinä ja tunteina pohtinut monia eri asioita:

Opintojen nopeuttaminen. Tällä hetkellä opintopisteitä on 85 ja kandidaatin tutkintoon niitä vaaditaan 180. Suoritettavana on siis vielä 95 opintopisteen edestä kursseja. Tosin en tiedä, miten saan hyväksi luettua kasvatustieteen aineopintoja. Entäpä, jos opintojen nopeuttaminen aiheuttaakin lisää kuormitusta? Hirvittää jo ajatellakin, miten jaksan ja kestän kaiken kuormituksen. Olen laittanut sähköpostia opintopsykologille ja keskiviikkona 10.4.2024 aion mainita asiasta myös omalle opettajalleni.

Cassiopeian vuosijuhlat. Rakas kuoromme täyttää 45 – vuotta. Tulossa on iso tapahtuma, joka myös vaatii kaikenlaista työskentelyä ja oppimista. Helpotusta toi onneksi se, että toisella puoliajalla (jolloin kappaleita pitää laulaa ulkoa) SAA OLLA nuotit esillä. Ehkä eniten stressiä ja kuormitusta aiheuttaa se, miten oma kehoni (lähinnä pää, selkä ja jalat) kestää kuormituksen. Voisin tietty kysyä, saisinko lavalle vaikkapa tuolin yms.

Miten päästä mukaan ryhmään? Tätä kysymystä olen miettinyt jo viime syksystä asti. Toisaalta on hyvä, että välillä on niitä omiakin juttuja, joita tekee yksin (esim. opiskeluun liittyvät tehtävät), mutta aina kun on kyse ryhmätyöstä, niin minun on todella vaikeaa mennä mukaan johonkin ryhmään. Tähän vaikuttaa myös peruskouluajan koulukiusaaminen, jolloin minut jätettiin aina jonkin ryhmän ulkopuolelle tai kukaan ei halunnut tehdä kanssani pari tai – ryhmätöitä. Olen siis aika yksin yksinäisyydessäni yliopistolla

Neurologiset oireet. Tällaisia oireita on esiintynyt joko enemmän tai vähemmän: päänsärky, väsymys, stressi, kuormitus, näköhäiriöt, ärtyneisyys, itkuherkkyys, keskittyminen (keskityn joko liikaa tai en pysty keskittymään lainkaan), unihäiriöt, muistivaikeudet, unohtelu, sosiaaliset tilanteet, ahdistus, masennus…

Terapeuttista kirjoittamista

Koska suurin osa tietää, mitä minulle tapahtui vuosi sitten, en kirjoita siitä tänne. Kaikki myös tietävät, että aloitin varhaiskasvatuksen opinnot Oulun yliopistossa, joten siitäkään en kirjoita tänne. Viime vuoden sairastelun jälkeen sain lähetteen neuropsykologille, joka on samalla sekä kuntoutusta että terapiaa. Olen käynyt siellä nyt 10 kertaa (10 on vielä jäljellä) ja täytyy myöntää, että se on ollut minulle hyödyksi. Joulukuussa 2023 tuli kirjoitettua tunteitani ulos paperille, mutta haluan julkaista kirjoitukseni myös tänne:

Tällä kertaa kirjoitan käsin. On turhaa rustata tekstiä koneelle, kun sitä ei kukaan muu lue tai näe kuin minä itse. Tänään alkoi joululoma yliopiston opinnoista ja myös niistä pienistä varhaiskasvatuksen sijaisuuksista. Noh, otin minä sentään parin päivän sijaisuuden joulukuun viimeiselle viikolle.

Opinnot sujuvat hyvin ja elämä hymyilee. Mutta minä en hymyile - miksi? Olen ollut yhä enemmän itkuinen, surullinen ja pelokas. Syynä tähän on se, että sairastumiseni vuosipäivä lähestyy; välillä sydän hakkaa hullun lailla, pala nousee kurkkuun ja voin jopa henkisesti pahoin. Välillä olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään. Myös päätä särkee. Olen ollut myös flunssassa, joka on vienyt voimavarojani. Lisäksi jo lapsuuden ajalta tuntemani hyvä ystävä on sairaalassa vakavan sairauden takia. En osaa sanoa, uskallanko mennä häntä vielä katsomaan, koska sairaala (Oys) tuo väkisin mieleeni alkuvuoden 2023. 

Minun on ollut vaikeaa vain olla, rentoutua tai keskittyä. On ollut "pakko" aina tehdä jotain sellaista, mikä saa ajatukseni muualle. Välillä on jopa ahdistavaa ja ärsyttävää vastata kysymyksiin omasta voinnistani ja kunnostani. Mitäpä, jos vastaisin kysyjille "menee päin helvettiä" tai "oon voinut vähän huonosti"? Millainen heidän reaktionsa olisi? Parempi olla "se liian kiltti tyttö" ja sanoa "ihan hyvin menee". Tämmönen purkaus 18.12.2023

Eveliina Takkinen